Ajatuksia vikasta viikosta leikkurissa
Pari viikkoa on jo mennyt kun viimeksi kirjoittelin. Aika menee täällä hyvin nopeasti ja tuntuu, että koko ajan on viikonloppu, varsinkin kun olen tehnyt lähes pelkästään nelipäiväistä työviikkoa. Tällä viikolla työpäiviä sairaalassa tulee olemaan vain kaksi, ja huomenna onkin vika päivä siellä.
Tänään olin perhelääkärin vastaanotolla. Hostpariskunnan tytär on lääkäri ja hänellä on vastaanotto aika lähellä asuinpaikkaamme. Tytär antoi meille mahdollisuuden suorittaa yksi päivä harjoittelua hänen vastaanotollaan. Mentiin sinne aamulla toisen vaihto-opiskelijan kanssa. Olin aamulla muutaman tunnin sairaanhoitajan kanssa ja loppuajan lääkärin vastaanotolla. Otin verinäytteitä, mittasin verenpaineita, pistin rokotteita ja ihon alle laitettavia pistoksia. Oli mielenkiintoista nähdä, millaista työ perhelääkärinä on. Koko perhe käy usein samalla lääkärillä ja usein lääkäri ja potilaat saattavatkin tuntea toisensa pidemmältä ajalta.
Viime viikolla pääsin katsomaan sektioita. Tein steriileitä pöytiä valmiiksi ja pukeuduin steriileihin vaatteisiin. Ompeluvaiheessa sain myös hieman avustaa kirurgia. Kaikki sektiot olivat suunniteltuja, joten leikkaukset etenivät melko rauhallisesti. Oli mielenkiintoista nähdä lapsen syntymä sekä vanhempien reaktiot. Oli myös yksi munasarjasyöpäleikkaus, joka oli laajempi toimenpide, ja siinä menikin useampi tunti. Perjantaina olin katsomassa ortopedisia leikkauksia, sillä en ole niitä kovin montaa nähnyt. Maanantaina olin katsomassa kahta urologista leikkausta, jotka molemmat tehtiin robottiavusteisesti.
Huomenna on viimeinen työpäivä leikkurissa, ja maanantaina alkaa kotihoidon harkka. Täällä harjoitteluista saa arvosanan, ja oma fiilikseni on, että harkka olisi paremminkin voinut mennä, mutta toisaalta, myös huonommin. Harkan aikana sain mahdollisuuden nähdä monia leikkauksia enkä usko, että olisin samanlaista tilaisuutta saanut Suomessa. Yksi haaste oli se, että ohjaajia oli melko paljon, koska erityyppisissä leikkauksissa työskentelee eri ihmiset. On ollut hyvä, että olen päässyt leikkauksia näkemään hyvin monipuolisesti, mutta toisaalta se, että ohjaajia on enemmän kuin kymmenen tekee haastavammaksi seurata opiskelija edistymistä tai käydä tavoitteita yhdessä läpi. Yhtäkään kokonaista päivää en oman ohjaajani kanssa tehnyt, joten hänen arviointinsa osaamisestani tulee perustumaan ainoastaan muiden, ehkä 15 ihmisen kokemuksiin työskentelystäni yhden päivän aikana. Siinä ei ehkä samalla tavoin tule näkemään, onko opiskelijassa tapahtunut kehitystä ja mitä harjoittelun aikana on opittu.
Kommunikaatiossa oli välillä myös haasteita. Joskus hoitaja, joka oli merkitty ohjaajakseni vain hävisi johonkin kertomatta eikä hoitajat aina vaikuttaneet kovinkaan motivoituneilta ohjaukseen. Toki itsekin olisin varmasti voinut olla vielä aktiivisemmin kysymässä ja osittain kommunikaatio-ongelmat ovat itsestäni johtuvia. Tilanne on kuitenkin ollut se, että olen ulkomailla työskentelemässä enkä osaa paikallista kieltä, jolloin asemani työyhteisössä on heikompi kuin muilla työntekijöillä. Mielestäni tilanne ja olosuhteet huomioon ottaen, ohjaajien tulisi huolehtia opiskelijasta ja koen, että heillä on myös vastuu kommunikoinnin sujuvuudesta. Mutta monilta hoitajilta olen saanut myös hyvää ohjausta ja oppinut uusia taitoja. Tärkein tavoitteeni harjoittelun aikana on ollut oppia käyttämään englantia työympäristössä ja se onkin tullut viikko viikolta helpommaksi. Haasteista huolimatta en vaihtaisi pois kokemusta, jonka olen sairaalaharjoittelun kautta saanut.
Olin viime viikonloppuna taas Brysselissä. Tällä kertaa tuli käytyä paikoissa, jotka viime kerralla jäivät välistä, mm. keskusaukio Grand Place, Manneken Pis sekä Mont des Artsin kukkula.
Kommentit
Lähetä kommentti